lauantai 14. huhtikuuta 2018

22 weeks out tai jotakin sinne päin, kuka näitä nyt laskee..

Lyhyttä tilannepäivitystä missä mennään - paino tippuu hissuksiin, kunto on edennyt jo parissa viikossa aika huimasti ja mulla on hyvin tasaisesti NÄLKÄ. Toki tiedän, että olotila tästä rauhoittuu ja pahin kärki nälästäkin taittuu, mutta alku on aina vähän shokeeraavaa kropalle ja mielellekin.. Ensimmäisen viikon ajan jalat tuntui ihan hervottomilta; voimaa on kyllä kropassa, mutta kintut on kuin kaksi makaronia. En tiedä mistä se johtuu, mutta sama efekti on ollut joka ikisen dieetin alussa.

Olen harjoitellut poseerauksia 4-5 kertaa viikossa ja nyt työstän vaparia. Pakolliset poseeraukset sujuu jo ihan hyvin, mutta toki niiden treenimäärä on ajallisesti vähäinen (5-15 minuuttia treenien jälkeen) - vielä. Poseerausten ja vaparin harjoitusmäärät kasvaa sitä mukaa, kun kuntokin etenee; poseerauksia on tottakai helpompi hioa, kun lihaserottuvuus on parempi. Nyt joutuu vielä hieman arvailemaan tiettyjä asioita, kun laardi peittää näkyvyyden. :D

Tänään on lepopäivä, huomenna taas salille hinkkaamaan olkapäitä. Maanantaina on edessä jalkatreeni, joka on sieltä helvetillisimmästä päästä; paljon sarjoja ja toistoja. Tämä se on sitä bodaamista.. :D

Bikinitkin on tilattu. This shit is getting real!!

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

no nyt se sitten alkoi!

Flunssasta ei ole ollut hetkeen enää tietoakaan ja olen saanut nyt treenailla viikon verran melko normaalisti, toki kroppaa on pitänyt aika nätisti palautella kovien treenien pariin. Sain puolivälissä viikkoa ohjeet kisadieettiä varten, mikä lievästi sanottuna aiheutti innostuksen ja pelon väristyksiä! Pari päivää meni että sain haalittua kaikki ruoat ja lisäravinteet sekä prepattua ensimmäisen dieettiviikon ruoat, mutta tänään sitä pääsi sitten ihan virallisesti aloittamaan. Tasan 24 viikkoa itse kisapäivään - a-p-u-a! Vieläkö ehtii muuttaa mieltään ja kadota maan alle? :D

Vielä hymyilyttää.. Katsotaan kolmen kuukauden päästä!

Ruokavaliosta tipahti saman tien melko paljon energiaa pois, toki edelleen syön reilusti yli 2000 kaloria. Treeniohjelma muuttui sekin aika radikaalisti, teen jatkossa joka toinen viikko kuusi treeniä (puuskututtaa jo nyt..) ja joka toinen viikko viisi. Toki kun treeniä on noin paljon, liikkeiden määrä väheni aikamoisesti. Lisäsin itse treeniohjelmaan vielä poseerausten harjoittelun jokaisen treenin päätteeksi. Pitää varmaan alkaa kuljettamaan korkkareita treenilaukun sivutaskussa.. Kieltämättä edelleen hieman vieroksun ajatusta siitä, että kisalavallakin on pönötettävä korkkareissa, mutta näillä mennään. En sentään ihan ole kaksi vasenta jalkaa, mitä tulee korkkareilla kävelyyn, mutta yleensä lontostelen ballerinoissa tai muissa tasapohjaisissa kengissä. Tulen varmaan näkemään melko monet kerrat painajaisia kaatuilusta kisalavalla. :D



Tein tänään uuden treeniohjelman ensimmäisen treenin, joka - tottakai - oli jalkatreeni. Voi jeesuskristusäitimaria.. Reidenojennusta, jalkaprässiä, hackia, takakyykkyä - ja tuossa järjestyksessä. Voin kertoa, ettei kovin paljoa tarvinnut laittaa kyykkytankoon, pitoa ei tuntunut olevan enää ollenkaan jaloissa saati keskikropassa. Mutta hienosti selvisin hengissä puolentoista tunnin etureisientappotreenistä! Poseerausten harjoittelu ei tosin oikein ottanut enää luonnistuakseen, kun keho oli niin puhki. Mutta sinnillä heitin kaikki poseeraukset läpi, huomenna taas rintatreenin jälkeen uusiksi. 

Nyt vain treeni ja ateria kerrallaan eteenpäin, rauhallisin mielin. Parhaani teen joka päivä, ja sillä pääsee siihen kuntoon mihin pääsee. Kisaviikolla katsotaan sitten, miltä akka näyttää ja kehtaako sitä nousta lavalle vai ei!

torstai 22. maaliskuuta 2018

ajatuksia kehonrakennuksesta ja somesta

Niin siinä sitten kävi, että sairastuin oikein kunnolla - jos edellinen flunssa oli perseestä, tämä oli kyllä jostain vielä syvemmältä. Viime perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin horkkamaiseen paleluun ja älyttömään pääkipuun. Oli ihan sama, minkä verran peittoa ja vilttiä käärin ympärilleni - luulin kuolevani siihen paleluun. Sängystä nouseminen vessaan tuntui lähinnä samalta, kuin olisi pitänyt lähteä taivaltamaan puolialastomana talviseen Siperiaan.. Nukuin oikeastaan koko lauantain, laskujeni mukaan olin 17-18 sikiunessa eikä sunnuntai juuri mennyt sen paremmin. Tiistaina sain hinattua itseni työterveyteen ja vastassa ollut lääkäri totesi melko lakonisesti: "Sulla taitaa olla kuumetta, paita ainakin on ihan läpimärkä hiestä?" No shit, Sherlock.. Ei muutenkaan ollut mikään Vuoden Lääkäri 2018 mitä sosiaalisiin taitoihin tulee, mutta tuostakin reissusta hengissä selvittiin muutamaa "mitäköhän vittua mulle just sanottiin" -hetkeä lukuun ottamatta. Lääkäri laittoi minut influenssatestiin ja positiivinen tuloshan sieltä tuli, vieläpä A-tyypin influenssa mikä on se ärhäkämpi versio. Todennäköistä on, että sairastin puolitoista kuukautta sitten influenssa B:n (oireiden puolesta kaikki natsaa) ja nyt sitten paska tuuri heitti meikäläiselle vielä tämän A:n. Olo on nyt jo 95-prosenttisesti normaali pientä hengenahdistusta lukuun ottamatta, eli pääsen suunnitelmien mukaan aloittelemaan kisadieettiä ensi viikon puolella. Debi käski olemaan stressaamatta treenaamisesta, enkä toki siitä stressiä otakaan, mutta viikonloppuna yrittänen mennä heiluttelemaan edes pikkupainoja. :)

Ennen flunssaa kaikki kyllä sujui edelleen oikein mallikkaasti, ruokavaliossa on pysytty niin kuin kuuluu ja treenit on olleet oikein jees. Treenit on kyllä paikoin helvetin raskaita. Kirjaan tekemäni treenit aina ylös, ja treenin lomassa saatan kirjoitella olotiloja tai muita huomioita vihkon nurkkaan. Yleensä jalkatreenien kohdalla on useampikin merkintä: "ihan perseestä" tai "selvisin hengissä kaikesta huolimatta" tai "nyt ei kyllä kiinnosta vittuakaan". :D Sinänsä noilla merkinnöillä nyt ei mitään lisäarvoa ole, mutta onhan niitä nyt hauska lukea sitten jälkeenpäin. Ja miettiä paksua vihkoa selatessa, montako sataa tuntia kärsimystä kansien väliin mahtuukaan. :D Ei vaiskaan, varsin harvassa ne aidosti tuskaiset, kaikella tapaa ponnistelua vaativat treenit on, mutta sellaista.. kehityksen vaatimaa kärsimystähän sitä kyllä joutuu kokemaan.


Ajattelin kirjoittaa näin aikaa kuluttaakseni somesta ja omasta suhtautumisestani siihen, noin niinkuin keholajien kannalta.

Aloitin ensimmäisen blogini muistaakseni vuonna 2007, silloinkin blogspotissa. Se oli hyvin henkilökohtainen, päiväkirjamainen blogi ja kuvasi toipumisprosessiani syömishäiriöstä. Tuohon aikaan blogeja oli jo melko moneen lähtöön - toki itse seurailin lähinnä syömishäiriö- ja treeniblogeja, muoti/kauneus/sisustus/vastaavat lifestyleblogit olen ohittanut aina sujuvasti. Blogit noudattelivat ainakin tuohon maailmanaikaan melko samanlaista kaavaa; ne olivat päiväkirjanomaisia, tekstiä oli melko paljon ja omia kuvia käytettiin vähäisesti. Facebook teki myös tuolloin tuloaan Suomeen ja liityin naamakirjaan, jos en nyt ihan ensimmäisten niin alkupään joukossa kuitenkin. Muistelen edelleen lämmöllä Facebookin alkuaikaa; uutisvirta oli hyvin selkeä ja painoarvo tuntui olevan lähinnä hauskoilla päivityksillä. Itse en kyllä koskaan keksinyt kovin nokkelia statuksia, mutta muiden sellaisia oli hauska lukea.

Reilu kymmenisen vuotta sitten useampikin fitnessurheilija/kehonrakentaja kirjoitteli blogia tai oli muutoin aktiivinen sen ajan somessa (Pakkotoistolla oli tuohon aikaan erilaisempaa, vilkkaampaa keskustelua). Seurasin mm. Kaisa Jaakkolaa (nyk. Optimal Performancen omistaja), Erika Törröstä, oululaista Anskua (nyt en saa päähäni oikeaa nimeä.. Anne-Mari? Anna-Mari?), Mari Päkkilää.. Toki edellä mainituista kukaan ei enää kilpaile ja osan on perhe-elämä tai muu toiminta vienyt mennessään, mutta pidin fokuksesta joka kirjoittajilla oli - pääasiassa tekstit kuvasivat omaa matkaa kisalavoille tai kisalavojen ulkopuolella, ja oli hirvittävän mielenkiintoista millä tavoin kukin kilpailija ja/tai harrastaja avasi lajin mystistä verhoa. Tuohon aikaan aktiivinen oli myös Fastin blogialusta; sinne bloginsa perustivat paitsi kilpailijat, myös kisalavoista haaveilevat harrastajat. Etenkin Fastin blogit olivat hyvin "treenivihkomaisia", moni kirjasi sinne viikoittaiset treeninsä ja syömisensäkin hyvin yksityiskohtaisesti. Fastin blogeista sain treeniurani alussa paljon ideoita treeniin ja hieman perspektiiviä siihen, millaisilla painoilla ihmiset yleensä treenaavat. Vahvat naiset antoivat itsellekin motivaatiota - tuohon minäkin haluan pyrkiä!

Mutta mihin on tultu? En voisi sanoa olevani tyytyväinen. Ehkä olen jotenkin vanha sielu ja kuulun siihen ihmisryhmään, jonka mielestä aina "ennen oli paremmin", mutta olen jotenkin harmissani siitä, miten blogit ja koko some ylipäätään on muuttunut. Blogialustat ovat nykyään suurimmalta osin helvetillisen raskaita ja kömpelöitä käyttää. Todella, todella iso osa fitness/kehoblogeista on täynnä maksettuja mainospostauksia tai itseään toistavia miten teet elämäntapamuutoksen/ota tästä aloittelijan kuntosaliohjelma/hankkisinko silarit kisalavoja varten/tee pakarapotku oikein, katso video -postauksia. Välillä tuntuu, että blogit on suunnattu lukutaidottomille, koska postauksista noin kaksi prosenttia sisältää tekstiä ja loput 98 prosenttia helvetin isoja kuvia. Toki, en vähättele tietoa, jota blogeista myös voi saada ja varmasti moni keholajeihin hurahtanut on saanut juurikin edellä mainituista postausesimerkeistä hyviä vinkkejä harrastuksen aloittamiseen. Ehkä eniten vain on jäänyt vaivaamaan blogien persoonattomuus; ne ovat ennemminkin vinkkikirjastoja, eivätkä niinkään kerro kirjoittajastaan. 


Instagram sitten.. En tiedä, kestääkö meikäläisen verkkokalvot enää yhtäkään kameralle tyyrättyä persettä, filttereillä kuorrutettua jos-vain-näyttäisin-todellisuudessakin-tältä-olisin-helvetin-lihaksikas -selfietä, täydessä tällingissä otettua salivideota/saliselfietä (ymmärrän vielä ihoa nuolevat, juuri ja juuri päällä pysyvät salivaatteet, mutta meikissä salillekin..oikeasti?) saati sitten niitä saatanan vimosen päälle aseteltuja ruokakuvia. Kyllä, edellisestä voi aistia hienoista katkeraa kalkkia, koska itse en a) osaa ottaa selfieitä ja b) koen jollain tasolla huonoa omaatuntoa/laiskuuden pistosta, koska en vaivaudu opettelemaan. Ratkaisuni tähän instagram-oksetukseen on tokikin ollut se, että pysyn sieltä poissa. 

Olisin niin, niin iloinen, jos löytäisin vielä jostakin vanhanajan fitness/kehonrakennusblogeja, joissa kerrottaisiin treeneistä ja syömisestä siten mitä se jokapäiväisessä arjessa on. Ehkä elän erilaista tai harmaampaa arkea kuin muut, mutta jotenkin mun on välillä hankala tajuta, onko kymmenessä vuodessa syöminen ja treenaaminen tai eläminen ylipäätään muuttunut, no, sellaiseksi miten some sen esittää. Esimerkiksi, että otetaan salille lähtiessä, siellä ollessa ja sieltä poistuessa happyhappyjoyjoy-kuvia, joissa ripsikään ei ole taittunut kuvien oton välillä (välillä epäilen noihin kuviin harhautuessani, onko koko treenitapahtumaa ollutkaan) tai että oikeastaan koko treenaamisella ei ole paskankaan merkitystä, kunhan näyttää hyvältä ja varsinkin perse kuvissa isolta.. Ymmärrän somen idean ja hyvät puolet; ymmärrän myös ihmisten tarpeen jakaa. En näe todellakaan mitään väärää hakea tsemppiä, kannustusta ja rohkaisua muilta ihmisiltä - kehonrakennus lajina on loppujen lopuksi todella yksinäistä puurtamista, ja some on takuulla omalta osaltaan tuonut lajiin yhteisöllisyyttä. Silti minua jostain syystä harmittaa lajiin tiensä löytänyt ulkokultaisuus. Ajattelen, että kehonrakennus on marginaalilaji (ja jollain tapaa sen on syytä pysyäkin sellaisena), mutta nykypäivän somessa kehonrakennuksen päälle on ripoteltu glitteriä, strösseliä ja muuta paskaa mikä ei vain oikein istu. En tiedä, löytäisinkö itse tähän harrastukseeni uuden ulottuvuuden opettelemalla belfieiden ja selfieiden ottoa, tai tekemällä jokaisesta treeni- ja ruokahetkestä koko kansalle jaettavan spektaakkelin, mutta toistaiseksi haluan pitää tämän suurimmalta osin yksityisenä; Omana Juttunani. Täällä on kiva jakaa tiettyjä asioita ja valikoituja palasia treeneistä (toki en treeniohjelmia halua kokonaisuudessaan jakaa, koska niissä on rahaa kiinni), mutta aina palaan kysymykseen: Miksi? Mitä siitä saisin? Tekeekö se minusta parempaa kehonrakentajaa? Mitä lisäarvoa se tuo harrastukselleni? 

Nämä ovat vain minun ajatuksiani ja mielipiteitäni, eivät millään tapaa totuuksia. Toimin somessa kyllä, blogini kautta ja olen ehkä siksi jäävikin arvostelemaan somea, mutta toisaalta tämä on minulle lähinnä väylä purkaa tarvettani kirjoittaa.

Näihin mielensäpahoittajan tunnelmiin.. hyvää alkavaa viikonloppua! :)

lauantai 10. maaliskuuta 2018

kisadieetti on jo nurkan takana

Kylläpä edellisestä postauksesta on taas vierähtänyt aikaa! Mikään ei silti ole sinänsä tässä välillä muuttunut - treenaan edelleen viikosta toiseen, eikä sen kummempia töyssyjä ole matkan varrelle sattunut. Halvaantunut koiranikin on edennyt kuntoutumisessaan kovasti liikkuen jo lähes normaalisti, joskin leonbergilläni todettiin tällä viikolla nivelrikko. Uutinen ei sinänsä ollut yllätys, sillä koiran suku on melkoisen sökö ja oireita on ollut jo jonkin aikaa. Onneksi pystyn itse vaikuttamaan tilanteeseen melko paljonkin liikunnalla ja nivelten toimintaa tukevilla lisäravinteilla, lisäksi koira tottakai saa nyt alkuvaiheessa reilummasti tulehduskipulääkkeitä ja myöhemmin pistoshoitona nivelrikon etenemistä hidastavaa ainetta. Aina ei mene niin kuin Strömssössä ja kun koiria on paljon, todennäköistä on että jossain kohtaa joku sairastuu. Omistajana voin vain tehdä parhaani ja myöhemmin pitää huolen siitä, että päästän koiran kärsimyksistään ennen kuin tilanne on liian pitkällä. 


Valmennus on edennyt jo siihen pisteeseen, että kisadieetti alkaa viikolla 12. Aapua! Sain tällä viikolla valmentajalta mieltä lämmittävää palautetta: "Kehityksesi on ollut uskomatonta!" En itse ehkä ihan tuollaisilla ylisanoilla taputtelisi itseäni olalle, mutta siihen nähden miten paljon olen saanut syödä ja silti tiputtanut yli 16 kiloa painoa, olen kyllä tyytyväinen. Kisadieetille jää tiputettavaa noin 8-10 kiloa, mikä on puoleen vuoteen hyvinkin inhimillinen määrä. Silti olo on edelleen hyvin epätodellinen sen suhteen, että tässä oikeasti oltaisiin kisoihin lähdössä - Biancanevelle olen laittanut sähköpostia ja syksyksi on bikinit tilauksessa, toukokuussa maksanen kisa- ja jäsenmaksut ja loppukeväästä varaan myöskin hius- ja meikkipalvelun. Sittenpä loppukesälle jääkin lähinnä majoitusten ja matkojen hankinta, ylenmääräistä stressiahdistusta unohtamatta. ;)


Eihän tämä tosiaan koko aikaa mukavaa ja hilipatihippaata ole. Välillä on kyllä sellaisia hetkiä ja päiviäkin että vittu mitä paskaa, miksi ihmeessä tätä edes tekee, frisbeegolf varmaan olisi leppoisampi laji, lahjattomat reenaa.. ja silti kuitenkin sitä hinaa perseensä salille viidesti viikossa. Kai tässä joku viehättää, ei kai tätä muuten olisi 12 vuotta jo tehnyt. Klisee "matka on päämäärää tärkeämpi" pitää kyllä varsin hyvin paikkaansa - loppujen lopuksi mietin aika vähän kisapäivää (vaikka ehkä pitäisi miettiä enemmän), enemmän saan hyvää mieltä pienen pienistä arjen jutuista. Saan valtavasti tyydytystä siitä kun pakkailen treenikassia, vaihdan treenivaatteet ylle ja fiilistelen hyvää treenimusiikkia samalla kun letitän tukkaa jumppatuokiota varten; tai kun teen viikon ruokia valmiiksi ja saan lopulta katsella purnukoilla täyteen ahdettua jääkaappia ja pakastinta; tai kun voin hyvällä omallatunnolla sanoa itselleni että näytät oikeinkin hyvältä. Säännöllisen epäsäännöllinen vittuuntuminen elämää kohtaan on helpompi sietää, kun hyväksyy että se vaan on osa elämää. 

Eräänä maanantaina minua hemmoteltiin ruusuillakin!

Elämässä on onneksi paljon muitakin juttuja kuin treenaaminen - ihanat ystävät, rakas perhe, pienet (ja isotkin) arjen ilonaiheet jotka ei oikeastaan liity mitenkään treenaamiseen (esimerkiksi laatukahvien maistelu, hömppäsarjojen katseleminen, kirjoittaminen, autolla muutenvaan-ajelu, luonnon ihastelu ja ihmettely).. Isoihin tavoitteisiin on hankala pyrkiä, jos elämässä ei ole sellaisia asioita, joiden äärellä voi välillä unohtaa kokonaan nuo tavoitteet. :)

Sitä muutakin elämää - sano hei Elva-pässille!

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

tipahdus toivottomuuteen ja sieltä takaisin

Johan on erikoiset pari viikkoa takana.

Treeni- ja dieettimielessä kaikki on mennyt niin kuin pitää; paino tippuu taas mukavalla tahdilla (kohta -15 kg, jee), treenit sujuu hienosti ja pidin viime viikolla kevyen viikon seitsemän kovan treeniviikon jälkeen. Kevyen viikon aikana tuli flunssakin, mutta sinänsä se tuli hyvään saumaan (liekö sattumaa vai ei..) kun kerran lepoviikko oli. Sain uuden 5-jakoisen treeniohjelmankin joka on kaikin puolin oikein loistava, ja sitä ajan pikku hiljaa sisään. Lepoviikon jälkeen paineet on aina hukassa, mutta kylläpä ne sieltä joka kerta on löytyneet.

Mutta, elämä on sitten osannut yllättää hieman muilla osa-alueilla.. 

Blogista on käynyt varmasti ilmi, että minulla on kolme ihanaa koiraa. Olen ihmeenkin hyvin säästynyt sen kummemmilta terveysongelmilta koirien kanssa; isoimmalla karvaturrilla oli viime vuonna paha korvatulehdus ja samaisella karvapallolla on hyvin herkästi takkuuntuva turkki, mutta sen kummempaa ei ole ollutkaan. Viime torstaina kuitenkin keskimmäinen koirani Telma (6,5-vuotias cardigannarttu) kiinnitti huomioni, kun se ei halunnutkaan hypätä sänkyyn tai sohvalle ja istui hieman hassusti. Perjantaina oireet olivat jo paljon selkeämmät - takapää oli kuin kännissä ja Telma välillä tuuskahti ulkoillessaan toisen pakaransa päälle. Soitin eläinlääkäripäivystykseen ja sain ohjeeksi tulla maanantaina, jos tilanne pahenee (koira kuitenkin sai minulta kipulääkettä, pissasi, kakkasi, söi ja joi). Maanantaihin mennessä Telman takajalat kantoivat yhä huonommin.


Eläinlääkärikäynti oli silkka järkytys. Meidät vastaanottanut lääkäri antoi diagnoosiksi välilevytyrän sekä tasan kaksi vaihtoehtoa: joko lopetus tai 3000 euron selkäleikkaus Vantaalla. Olin odottanut jotakin vakavaa, mutten ihan näin vakavaa. Tilanne oli kaiken kaikkiaan absurdi - itkin lähes suoraa huutoa samalla kun lääkäri vitsailee toisen eläinlääkärin kanssa. Eri mielentilassa olisin varmasti käynyt kurkkuun kiinni. Koira sai paikan päällä laserhoitoa ja b-vitamiinia mukaan, ja saatteeksi lääkäri käski tehdä päätöksen vuorokauden kuluessa. Vuorokauden! 


Onnekseni siskoni on vielä pidemmän linjan koiraharrastaja kuin minä, ja hän pisti soitto- ja messengerrinkiä pystyyn. Telman kasvattaja kertoi kuntouttaneensa ilman leikkausta tismalleen samasta vaivasta neljä cardigania, ja tarinoita alkoi tupsahdella muualtakin. Alkoi kuulostaa siltä, että konservatiivinen hoito on kokeilemisen arvoinen siinä missä leikkauskin. Konservatiivinen hoito tässä tapauksessa tarkoittaa koiran liikkumisen rajoittamista (ei täyttä koppihoitoa niin kuin ehkä ennen vanhaan), asunnon matottamista (jotta koira ei liukastele), koiran ulkoilutusta tasaisella alustalla 4-6 kertaa päivässä muutamia kymmeniä metrejä kerrallaan siten että koira tekee tarpeensa, nostamisen välttelyä sekä takaraajojen varovaista hierontaa ja mobilisointia. Kunhan akuuttivaihe on ohi (ja koirahan tulee kuntoutumaan, muuta vaihtoehtoa en edes mieti!), otan mukaan myös koirahierojan ja/tai eläinfysioterapeutin sekä allasterapian. Koiran ruokavalioon tulee myös jäämään pysyvästi erilaiset omega3-öljyt ja nivelaineet. Eilen esimerkiksi jututin paikallisen Mustin ja Mirrin myyjää, jonka cardiganuros kärsi samasta vaivasta 8-vuotiaana halvaantuen takaosastaan aluksi täysin. Koira kuitenkin kuntoutui vuodessa lähes täysin ennalleen. Telma ei ole menettänyt missään vaiheessa kävelykykyään ja on pysynyt kuitenkin pystyssä ja tekee tarpeensa edelleen. Eli toivoa on ja kovasti. 

Kaiken keskelläkin, vaikka olen ehtinyt parissa vuorokaudessa tipahtaa täyteen toivottomuuteen ja sieltä takaisin toivoon, olen kiitollinen pääkopalleni. Hirveimmässäkin tilanteessa luotan kahteen asiaan - askel askeleelta mietittyyn toimintasuunnitelmaan sekä rutiineihin. Tässäkin tilanteessa olen luonut Telmalle kuntoutusrutiinia (joka toki vielä hakee paikkaansa) sekä pitänyt tiukasti kiinni omista rutiineistani a:sta ö:hön. Vaikka varmasti valitan monista asioista ja olen ollut surkea itkupilli pari päivää, taidan pohjimmiltani olla optimisti. Asiat kääntyvät kyllä juuri siten kuin niiden tuleekin kääntyä, ja varsinkin kun tarttuu itse toimeen.

lauantai 20. tammikuuta 2018

valmentajan esittely!

Taidan toistaa jo itseäni blogipostauksesta toiseen, mutta syksyä kohti edetään edelleen tasaisen varmasti - hommat sujuu ja mulla ei valittamisen aihetta ole oikeastaan mistään. Tai no, pari viikkoa paino junnasi hyvin sitkeästi paikallaan. Kerkesin hetkellisesti vaipua pieneen epätoivon alhoon, mutta sieltäpä se sitten kuitenkin humpsahti melkein 1,5 kiloa alaspäin. Laittelin tänään taas koutsille kuvat ja kuulumisia, ja on todettava, että en ole ikinä ollut näin hyvässä kunnossa (ajatellen kuntoa ihan kaikilta osa-alueiltaan) oikeastaan ikinä, varsinkaan painoon suhteutettuna. Painan edelleen noin 73 kiloa, mutta silti käsissä alkaa olla mukavasti suonia, olkapäissä näkee treenin lomassa helpostikin uria ja vatsakin alkaa pikku hiljaa piirtyä esiin.

Vaikka paino on tippunut noin 13 kiloa, en ole tuntenut kohtuutonta nälkää (ruoanhimoa ajoittain kylläkin, mutta se ei ole mikään uutinen) ja suorituskyky on noussut tasaisesti. Joku kysyikin multa viikko sitten, että taidan olla aika itsevarma fyysisen kuntoni suhteen ja niin kyllä olen. :) (Ja nyt tarkoitan fyysisellä kunnolla kokonaispakettia, kireys on sellainen asia josta voi olla jotakin mieltä vasta lavalla.) Salilla pystyn tekemään omalla mittapuullani todella raskaita ja välillä pitkiäkin treenejä tekemättä välikuolemaa, kävelen 2-3 tunnin lenkkejä päivittäin viiden viikoittaisen salitreenin lisäksi ja vaikka en juoksua ole treenannut vuosiin, sekin luonnistuu edelleen. Toki varmasti oma osansa on silläkin että olen aina ollut perusterve eikä minulla ole ikinä ollut urheiluvammoja tai muutakaan kremppaa parin kunnon flunssan lisäksi. Pitää toki koputella puuta, koska nyt kun näin sanon niin katkon molemmat jalkani ensi viikolla. :D

Vuoden alussa. :)

Hoksasin,
että en ole juuri kertonut valmentajastani! Olen ollut siis noin viisi kuukautta amerikkalaisen olympiakilpailija Debi Laszewskin valmennuksessa. Debi on rankattu 3. menestyneimmäksi naiskehonrakentajaksi kautta aikojen, ja hän kilpailee edelleen. Olympiassa Debi on sijoittunut useamman kerran kolmanneksi ja kertaalleen toiseksi. Debissä minuun teki vaikutuksen ensisijaisesti hyvin samankaltainen filosofia mitä tulee treenaamiseen ja ravitsemukseen, ja tottakai minulle kertoo paljon sekin, että vielä 48-vuotiaanakin Debi kykenee edelleen kehittymään ja kilpailemaan. Keskusteltuani puhelimitse Debin kanssa minun oli hyvin helppo tehdä päätös lähteä vuoden valmennuskelkkaan, ja Debi oli oikeinkin vakuuttunut siitä että kyllä minut kisakuntoon saadaan leivottua. :D Valmennussopimukseen kuuluu, että saan olla Debiin yhteydessä rajattomasti ja saan kaikki suunnitelmat ja ohjelmat valmiina ravitsemukseen, treenaamiseen ja kisoihin valmistautumiseen liittyen. Olen siis saanut pistää omat aivoni kokonaan narikkaan. ;) Debi on todella tarkka valmennettaviensa terveydestä; esimerkiksi ensi kuussa menen jälleen verikokeisiin tsekkauttamaan, että kaikki on ok. Yhteistyö on toiminut aivan loistavasti ja olen oppinut jo nyt enemmän kuin viimeisenä viitenä vuotena yhteensä. Uskon, että jatkan Debin valmennuksessa kisojen jälkeenkin, tuloksesta riippumatta.

Tässäpä tavoitetta.

Olisin varmasti
saanut valmentajan Suomesta paljon halvemmalla ja helpommalla (vuosi Debin valmennuksessa maksaa noin 2300 euroa, voin kertoa että himppusen kirpaisi maksaa könttänä tuollainen summa :D), mutta minulle riitti yksittäinen huono valmennuskokemus Jiipeen tiimissä sekä lukuisat, lukuisat huonot valmentajakokemukset tuttavapiirissäni. Otin riskin ja riskinotto näköjään kannatti - joskus on ihan hyvä kurkkia oman maan rajojen ulkopuolellekin. En väitä, etteikö Suomessa ole hyviäkin valmentajia, mutta tämä on ollut minulle paras ratkaisu. :)

Kahdeksas kova treeniviikko pyörähtää ylihuomenna käyntiin uuden treeniohjelman kera. Treenailen vielä pari-kolme viikkoa kovasti ja sitten taas himmaillaan. :) Ruokamääriä on taas hieman vähennetty, vaikka kalorit sinänsä on edelleen melko korkealla. Kuten Debi vastikään viestitti, vielä ei ole kisadieetin aika vaan nyt on tärkeintä pitää vielä voimatasot ylhäällä. :) Mukavasti on mennytkin, pari viikkoa sitten tein maastavedossa pidempää sarjaa 140 kilolla ja toissapäivänä 145 kilolla. Ihan ei toki ennätysraudoissa olla, mutta eipä tässä voimanostokisoihin ollakaan menossa!

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

uusi vuosi, sama meininki

Joka puolelta sinkoilee blogipostauksia, jossa summataan mennyttä vuotta, mutta mulla ei taida oikein sellaista huvittaa tehdä. :D Ei edes tunnu vuoden viimeiseltä päivältä, eikä meikäläisen arjessa sen kummemmin tällaisilla juhlapyhillä ole merkitystä. Jos on reenipäivä (kuten tänään ja huomenna), reenataan, ja jos ei niin sitten ei. Seuraava cheat mealikin häämöttää vasta reilun kolmen viikon päässä, joten uusi vuosi menee sen suuremmin juhlimatta eniveis. 

Soittelin Debin kanssa keskiviikkona miltei tunnin puhelun ja voi helvetin kuustoista että jännitti taas niin maan saakelisti.. Osaan puhua englantia ja ihan hyvin vieläpä, mutta jännästi sitä vain unohtaa kaikki sanat ja lauserakenteet kun puhuu englantia sellaisen kanssa, jolle se on äidinkieli. Ymmärretyksi tulin ilmeisesti kuitenkin ja se taitaa olla pääasia. :D Debin näkemys oli se, että minun kannattaa ehdottomasti kisata PCA:ssa jo rahapalkintojen takia. Debi itse otti myös puheeksi ulkomailla kisaamisen myöhemmässä tulevaisuudessa ja sanoi, ettei sen kannalta ole väliä missä liitossa kisaan. Tuntui ihan hassulta puhua ulkomaan kisoista, kun en ole vielä ensimmäistäkään kisaa käynyt ja Luoja yksin tietää miten ne tulee menemään.. Monenlaista puhuttiin, mutta näillä näppäimillä varsinainen kisadieetti alkaa huhtikuussa. :)

Joulukin tuli ja meni ja söin itselleni +3 kiloa, jotka tosin on jo sulaneet pois. Treenit on rullanneet entiseen malliin (eli hyvin) ja ruokavalioon tuli uusia hienosäätöjä, mutta ne kuuluu asiaan. Nyt kun kisakuviot on tarkentuneet, pitäisi alkaa tosissaan pähkäillä vaparia jonkun ulkopuolisen tahon kanssa. Maksanen tammikuussa kisailmoittautumisen, ja siinä samalla otan tuon vaparinkin työn alle. Ensi vuonna ei juuri muuhun tule kyllä keskityttyäkään kuin bodaamiseen, mutta se ei todellakaan haittaa! :D